Ukraina - Tšernobyl

Olen aina tuntenut kiinnostusta Tšernobylin tapahtumia kohtaan. Eräänä aamuna selailin aamun uutistarjontaa kahvikupin äärellä ja huomasin kauhukseni, että tarunhohtoista nelosreaktoria ollaan peittämässä uudella sarkofagilla. 20 minuuttia myöhemmin olin varannut lentoliput Ukrainaan ja selvittänyt alustavasti miten alueelle pääsee. Tuohon aikaan Kiovan keskusta tarjosi kaikenlaista muutakin ihmeteltävää, mutta keskitytään sienipilven syntysijoille.

Prypjat vai Tšernobyl?

Puretaanpa heti alkuun tuo kahden paikannimen mysteeri alta pois, ainakin itselleni oli ennen reissua hieman epäselvää miksi puhutaan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta, mutta kuitenkin lähialueen seurauksien yhteydessä keskitytään Prypjatiin. Tšernobylin historia ulottuu aina 1100-luvun lopulle ja kyseessä oli parhaimmillaan n. 14 tuhannen asukkaan suhteellisen harvaan asuttu kaupunki. Pitkän historian varrelle mahtuu monenlaisia synkkiä käänteitä, kaupunki sai kokea niin holodomorin ajan, jolloin Stalinin synnyttämä ruokahuollon tarkoituksellinen katkaisu tappoi nälkään miljoonia, ja vain kymmentä vuotta myöhemmin saksalaiset pyyhkäisivät juutalaisen yhteisön historiaan. Vuonna 1970 tulevaisuus näytti kuitenkin kirkkaammalta kuin koskaan, 18 kilometrin päähän oli määrä rakentaa V.I. Leninin nimeä kantava huipputehokas ydinvoimalaitos. Neljästä reaktorista viimeinen liitettiin verkkoon yhdeksää vuotta myöhemmin. Samalla aikavälillä voimalaitokseen viereen, vain kolmen kilometrin etäisyydelle ydinvoimalasta kohosi moderni Prypjatin mallikaupunki tarjoamaan mukavat puitteet voimalan työntekijöille perheineen, yhteensä n. 50 tuhannelle asuakkaalle. Sen aikaisen käytännön mukaan voimalaa kuitenkin kutsuttiin lähimmän kaupungin mukaan, joka tässä tapauksessa oli Tšernobyl ennen Prypjatin valmistumista.

Opaskyltti valistaa kulkijaa mikäli paikannimi ei muuten soita kelloja

Se nimistä, siirrytään vielä nopeasti vuoteen '86 joka kirjoitti molempien kaupunkien nimet pysyvästi historiankirjoihin. Teknisestä puolesta riittänee se tiivistelmä, että kaikkien mahdollisten varojärjestelmien poiskytkeminen ja aiemmin epäonnistuneiden kokeiden yrittäminen vielä kertaalleen johti siihen, että kokeilussa onnistuttiin - 4. Päämääränä oli kokeilla toimisiko atomimiilun varojärjestelmät myös tyhjäkäynnillä. Eivät toimineet. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että reaktori tuotti hetkellisesti kymmenkertaisesti tavanomaista enemmän energiaa. Ongelmallista oli ainoastaan se, että vain hetkeä myöhemmin kokeilu päättyi kilometrin korkeuteen öisen Prypjatin ylle.

Kaverikuva reaktori nro. 4:n kanssa

Autioituneen Prypjatin kuvia tulee helposti kuvitelleeksi, kuinka valtava paineaalto on pyyhkinyt öisen kaupungin läpi lyöden ikkunat sisään ja asukkaiden äkkikuolleen vuoteisiinsa musertavan säteilyn seurauksena. Totuus ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi, kaupunki heräsi seuraavana aamuna aivan normaalisti ja jatkoi valmistautumista muutaman päivän kuluttua pidettävään vappuparaatiin ja vastavalmistuneen huvipuiston avajaisiin. Sen sijaan että asukkaille olisi jaettu joditabletteja ja kehoitettu pysymään sisällä, viranomaiset eivät katsoneet aiheelliseksi ilmoittaa tapahtuneesta asukkaille lainkaan. Vasta kahden vuorokauden kuluttua televisiossa julkaistiin 20 sekuntia kestänyt uutinen, jossa kerrottiin ydinvoimalan reaktorin vaurioituneen ja onnettomuudessa loukkaantuneiden saaneen jo asianmukaista hoitoa. Prypjatin asukkaat hakeutuivat hoitoon kontrolloimattoman oksentelun ja suussa tuntuvan metallisen maun johdosta

Kahta päivää myöhemmin kaupunki oli autio, evakuointibussit lähteneet ja jäljellä vain asunnot siinä kunnossa kuin mihin ne lähtiessä jäivät, käytännössä kaikki käsilaukkuun mahtumaton jäi paikoilleen. Yksi syy tähän oli luonnollisesti evakuoinnin nopeuttaminen mutta toinen saattaa taaksepäin katsoen tuntua hieman utopistiselta - evakuoinnin oli tarkoitus olla väliaikainen toimenpide ja asukkaiden palata takaisin. Toisaalla tätä olisi saatettu pitää toiveajatteluna, mutta Neuvostoliitossa kaikki oli mahdollista.

Maailmanpyörä odottaa edelleen tilapäisesti evakuoituja kaupunkilaisia

Seuraavien 10 vuoden ajan Prypjat sai uinua kolkkoa ruususen untaan, vain Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 johti hetkelliseen valvonnan pettämiseen ja asuntojen ryöstelemiseen. Vuonna 1996 Prypjatin uudelleenasuttaminen alkoi tuntua siinä utopistiselta, että kaikki kerrostaloasunnot määrättiin lopultakin tyhjennettäväksi ja nykyisin jäljellä on pelkät rakennusten luurangot. Taloista otettujen kuvien perusteella tämä ei tosin pidä aivan täysin paikkaansa. Poikkeuksen tyhjentämismääräykseen muodostivat muutamat julkiset rakennukset, koulu jossa pääsin käymään on edelleen pullollaan pulpetteja, oppikirjoja sekä muuta asiaankuuluvaa irtaimistoa. Vanhojen koulutaulujen ystävälle paikka on raastava, lattioilla lojuu sosialistis-romanttisia tauluja, joista voisi maksaa kirpparilla kohtuullisia summia mutta nyt on tyydyttävä kävelemään niiden päällä.

Prypjatissa oli kaikkiaan 15 peruskoulua ja 5000 oppilasta, ilmeisesti vieraillun lisäksi myös muita opinahjoja on edelleen pystyssä mutta vuonna 2013 tapahtunut koulun sortuminen johti määräykseen siitä, ettei virallisesti mihinkään rakennuksiin ole enää luvallista mennä sisälle.

Kaasunaamarikokoelmassa on yksinomaan lasten kokoja

Prypjatin tunnetuimpia nähtävyyksiä lienee sen huvipuisto apokalyptisine vempaimineen. Puistoa ei ehditty koskaan vihkimään käyttöön, mutta ilmeisesti laitteita käytettiin tunnelman kohentamiseen evakuointia odotellessa

Huvipuiston laitteisiin ei tarvitse jonottaa

Kierroksia järjestävät toimistot ymmärtävät kuitenkin vierailijoiden kiinnostuksen ja päästävät halukkaat sisälle muutamiin valikoituihin rakennuksiin, tosin ohjeistaen pysymään hiljaa ja siirtämällä auton pois rakennuksen vierestä. Oppaan kertoman mukaan viranomaiset reagoivat melko herkästi onnettomuuksiin ja yksi sortumassa kuollut vierailija riittäisi luultavasti siihen, että jatkossa kaupunkia tarkasteltaisiin yksinomaan autonikkunoiden läpi. Tässä onkin yksi erinomaisen hyvä syy suorittaa visiitti mahdollisimman pian, tilanne ei luultavasti tule kehittymään ainakaan vapaampaan suuntaan.

Radioaktiivinen aapinen

Reissun sisältö.

Kiovassa operoi useampikin reissuja tarjoava putiikki ja sisältö on kaikilla likimain sama. Tarjolla on tyypillisesti yhden sekä kahden päivän mittaisia visiittejä joista ensinomainittu on suosituin. Jälkikäteen ajatellen olisin ehkä valinnut kuitenkin yöpymisellä varustetun setin, paikkojen ihmettelyyn ja kuvaamiseen olisi ollut enemmän aikaa ja muutama nyt ohitettu kohde Prypjatissa olisi tullut nähdyksi. Alueelle pääsee myös omatoimisesti, mutta visiitti edellyttää asianmukaisten lupien hankkimista etukäteen sekä kuljetusten järjestämistä. Lisäksi hommansa osaava opas on korvaamaton, paitsi että tiedon hankkiminen netistä on paikoitellen hankalaa, on tarjolla myös huikea määrä väärää tai väritettyä informaatiota.

Retki starttasi Kiovasta aamuyhdeksältä ja matka 30 kilometrin eristysalueelle kesti puolisentoista tuntia. Reippaimpaan turistiaikaan ryhmäkoko saattaa olla jopa 70 henkeä, mutta ajankohtaa edeltäneistä levottomuuksista johtuen oma ryhmämme muodostui itseni lisäksi kuudesta uteliaasta chernobynautista ja matkaa taitettiin pienellä pakettiautolla bussien sijaan. Järjestely sopi itselleni mainiosti ja jos tilanne Kiovasssa ei kehity nykyistä uhkaavampaan suuntaan, suosittelen hyödyntämään hiljaisen kauden tuoman yksityisyyden - nopean tilaajan lisänähtävyytenä on tarjolla myös kirjoitushetkellä Maidanin keskusaukiota hallussaan pitävä melko erikoinen militäärileiri.

Puhuvan nuken edellisestä repliikistä on jo aikaa.

Eristysalue koostuu kahdesta vyöhykkeestä, 30 kilometrin kohdalla tarkistellaan ensimmäisen kerran asianmukaiset paperit sekä passit. Ryhmässämme oli kaksi ruotsalaista nuorukaista, joista toinen oli saanut ystäviltään reissun lahjaksi ja alunperin heitä piti olla kahdeksan. Kuusi muuta olivat kuitenkin katselleet liikaa uutisia ja peruuttaneet matkansa, joten delegaatio oli kutistunut kahteen henkeen. Kaikki muut olivat ohittaneet tarkastusportin kunnes syntymäpäiväsankarin passi otettiin tarkempaan syyniin ja paikalle pyydettiin useampi tiukkailmeinen poliisi sitä tutkimaan. Lopulta kyseistä henkilötodistusta lähdettiin kiikuttamaan toimistolle tarkistettavaksi ja opas koitti selittää, että koska passikuva oli otettu silmälasit päässä, se ei vastaa eristysalueen määräyksiä. Ei liene tarpeen korostaa että syntymäpäiväsankarimme oli aavistuksen verran hädissään seikkailun saamasta käänteestä ja hänen seistessään yksinään puomien väärällä puolella. Ilmeisesti hiljainen kausi oli aiheuttanut myös turvallisuusviranomaisten piirissä tylsistymistä, koska hetken kuluttua passin takavarikoinut poliisi tuli takaisin ja ojensi lärpykän takaisin nauraen. Oppaan arvion mukaan vyöhykevartija ja suuri humoristi oli huomannut, että kyseessä oli passin omistajan syntymäpäivä ja päättänyt hauskuuttaa itseään edellä kuvatulla ihmiskokeella. No niin, eteenpäin, ryhmä pakuun ja häiriintynyt vyöhykepoliisi sai luvan kutistua taustapeilissä.

Chernobylin ja Prypjatin lisäksi lähiseutua elävöitti toistasataa pienempää kylää viihtyisine kolhooseineen. Suurin osa pyyhittiin kirjaimellisesti kartoista evakuoinnin jälkeen, rakennukset purettiin ja peitettiin maalla. Syynä toimenpiteelle oli se, että mahdollisten tulipalojen syttyessä rakennuksiin tarttunut säteily vapautuisi uudelleen ilmaan. Hankkeen miinuspuolena oli se, että kostea maaperä imi säteilyn itseensä ja kyseisillä kohdilla säteilytasot ovat edelleen melko riittäviä. 30 kilometrin eritysalueen sisäpuolella on vallallaan jos jonkinlaista sääntöä ja ohjetta, joista tärkeimmät liittyvät juurikin kumpuavaan säteilyyn. Maahan ei saa koskea käsin, kameraa ei saa laskea maahan ja periaatteessa myös eväiden napostelu on kiellettyä, mahdollisten käsien kautta elimistöön päätyvien partikkelien pelossa. Viimeksi mainittua ei juurikaan noudateta mutta itsesuojeluvaisto estää aika tehokkaasti työntämästä maassa lojuvia pikkukiviä suuhun. Vaatteisiin tarttunut radioaktiivinen materiaali lähtee melko hyvin pienellä pudistelulla, mutta vatsaan päätyneet uraanisauvan kappaleet on toinen juttu.

Alueelta poistuttaessa kuljetaan tarkistusporttien läpi, joiden tehtävä on huolehtia siitä ettei alueella vierailevat ole saaneet osakseen muutakin kuin mukavia muistoja. Muut ryhmästä pääsivät suoraan läpi, omalla kohdallani kuitenkin alkoivat hälyttimet piippaamaan ja vekotin osasi kertoa varsin tarkasti mikä kohta kehossani oli koskettanut rautaista aitaa kammetessani ihmettelemään huvipuiston törmäilyautoja

Neuvostoinsinöörin taidonnäyte kertoo kuka hehkuu pimeässä seuraavana yönä

Vaikka ympäröivistä kolhoosi-idyllistä on pääosin jäljellä vain luhistuneita navetankattoja, asustaa eristysalueen reilussa kymmenessä kylässä edelleen toistasataa paluumuuttajaa, joiden keski-ikä alkaa olla 70 vuoden tienoilla. Alunperin luvatta tiluksilleen palanneet paikalliset ovat sittemmin saaneet hallinnon siunauksen toimilleen ja viljelevät maitaan vanhaan malliin. Eläkepäivien viettoon on vaikea kuvitella rauhallisempaa vaihtoehtoa, joskin peruspalvelut ovat hieman etäällä. Naapuruston lapsien mekastamisesta ei myöskään ole pelkoa, eristysalueella asuminen edellyttää täysi-ikäisyyyttä ja vastasyntynyt ei tyypillisesti täyttäisi tätä ehtoa. Alueella on kuitenkin tiettävästi syntynyt yksi lapsi kuluneiden vajaan 30 vuoden aikana.

Kauko-ohjattavat raivauskoneet.

Asiaan vihkiytymättömän silmään kuvassa saattaisi hyvin olla puolalaisen tieteiselokuvan tai neuvostoliiton avaruusohjelman kalustoa, mutta kyseessä on välittömästi onnettomuuden jälkeiseen raivaustoimintaan käytettyjä kauko-ohjattavia työkoneita. Vekottimien tarkoituksena oli keräillä voimalan liepeiltä sekä katolta hujanhajan lennelleitä grafiittisauvoja. Harmillisesti säteily oli kuitenkin liian voimakasta ja parissa päivässä laitteet lopettivat toimintansa. Tuotekehittelyyn ei ollut liiemmin aikaa, joten koneiden sijaan paikalle lähetettiin "biorobotteja". Juhlavasta kutsumanimestään huolimatta kyseessä ei ollut tieteiselokuvista tuttujen kyborgien armeija, vaan lyijylevyillä keskeisimmät sisäelimensä suojanneiden vapaaehtoisten joukko, jotka saivat luvan lapioida kasoihin reaktorin sisuksistaan sylkemä materiaali. Haastavista olosuhteista johtuen työvuorot olivat lyhyimmillään 40 sekunnin mittaisia.

Vekkulin näköinen kaivuri on toistaiseksi käyttökiellossa.

Erityistä heittäytymistä osoittivat ne kolme vapaaehtoista, jotka sukelsivat sulaneen reaktorin alle avatakseen vedellä täyttyneiden tilojen sulkuluukut. Tehtävä saataa kuulostaa vaatimattomalta, mutta vaihtelevien arvioiden mukaan reaktorin sula ydin olisi veteen osuessaan aiheuttanut aiempaa suuremman räjähdyksen ja lennättää ilmaan myös viereiset reaktorit. Miehet kuitenkin onnistuivat tehtävässään ja palasivat pinnalle läsnäolijoiden hurratessa. Monien puhdistustöihin osallistuneiden vapaaehtoisuutta ja riskien tiedostamista sopii varmasti epäillä, mutta kyseisellä kolmikolla ei luultavasti ollut harhakuvia siitä mihin ovat ryhtymässä, pelkkä märkäpuku antaa melko vaatimattoman suojan äärimmäisen radioaktiivisessa vedessä pulikoitaessa. Muutamaa viikkoa myöhemmin miesten voimakkaasti säteilevät ruumiit haudattiin umpeenjuotetuissa lyijyarkuissa.

Sarajevo - Olympialaisten kelkkakouru

1984 talviolympialaisia sai kunnian isännöidä Sarajevo, nykyisen Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki ja silloisen Jugoslavian mallikaupunki. Itse muistan kisat vain hämärästi, päällimmäisenä mieleen on jäänyt maskottina toiminut Vucko ja sen kumiset figuurit R-Kioskin vitriinissä. Jotkut vanhemman saapumiserän edustajat saattavat muistaa Sarajevon olympialaiset vaikkapa Suomea silloisella tyttönimellään edustaneen Marja-Liisa Hämäläisen kolmesta henkilökohtaisesta kultamitalista, jotka oikeuttivat kilpailujen menestyksekkäimmän osallistujan titteliin.

Kyseessä olivat myös ensimmäiset kommunistista hallintomuotoa edustavan isäntämaan olympialaiset ja puitteiden järjestelyissä ei säästelty, niin kapitalistinen maailma kuin Neuvostoliittokin saisivat lopulta nähdä millaisen yltäkylläisyyden äärellä hiljattain edesmennen Titon lapset temmelsivät.

Olympiakelkkailu eroaa perinteisestä rattikelkkailusta merkittävimmin siinä, että laskupaikaksi ei riitä perunakellarin katto, vaan sitä varten on valettava teräsbetonista vajaan puolentoista kilometrin mittainen kouru. Hintaa Sarajevon sementti-installaatiolle kertyi viitisen miljoonaa dollaria. Investointi oli merkittävä mutta toisaalta kelkkaränni suoriutui hienosti tehtävästään niin olympialaisten näyttämönä, maailmancupien kilpailupaikkana aina vuoteen 1991 saakka, kuin Sarajevoa piirittäneiden serbijoukkojen nokkelana puolustuslinnoituksena Bosnian sodassa. Sodan päätyttyä kelkkailu ei ollut kovin korkealla Sarajevolaisten tarvehierarkiassa ja niinpä kouru sai jatkaa yksinäistä kiemurteluaan hiljalleen metsittyvän Trebevicin rinteillä.

Suomen hiihtomenestyksen tavoin romahtaneen Jugoslavian myötä Sarajevon taloudellinen tilanne ei ollut erityisen mairitteleva. Tämän seurauksena käytännössä kaikki hiemankaan rahanarvoinen materiaali on sittemmin raavittu irti olympianäyttämön rakennelmista. Kelkkakouru muodostaa kuitenkin mukavan poikkeuksen, melkoisesta hintalapustaan huolimatta sen varastaminen ei  ole ollut taloudellisesti kannattavaa.

Asiaan, olympiaränni sijaitsee kätevästi Sarajevoa tiiviisti reunustavien kukkuloiden sisäsyrjällä, joten pelipaikoille pääsee periaatteessa melko vaivatta ja edullisesti vaikkapa taksilla. Huipulle ei kulje minkäänlaista joukkoliikennettä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä ole mitään muuta kuin kilpailupaikkojen betoniset luurangot. Omatoimisen patikointivaihtoehdon voi myös käytännössä unohtaa - maisemat ovat kauniit mutta kiemurtelevien teiden köpöttelyyn tai ylämäkifillarointiin kuluu loputtomasti aikaa. Niin tai näin, taksin sijaan järkevin vaihtoehto on turvautua paikallisten tarjoamiin kierroksiin. Itse päädyin hyppäämään maasturiin parin muun reppureissaajan kanssa, ratin taakse asettui piirityksen ajan puolustusjoukoissa taistellut viisikymppinen ukko ja kartturiksi hänen poikansa, myös piirityksen ajan Sarajevossa laatuaikaa viettänyt kaveri. Kierroksen mainoksessa muuten mainittiin, että maastoautossa on alumiinivanteet - tämä olikin varsin ratkaiseva tieto. Reissuun kuului myös visiitti tunnelimuseoon sekä muutama pysähdys näköalapaikoilla, joista muutama sana tuonnempana.

Itse kelkkakouruun tutustuminen on on yksinkertaista, minkäänlaisia sisäänpääsypiljettejä ei tarvitse lunastaa eikä paikalla olisi ketään keltä niitä ostaa. Hiljainen kuljettajamme kurvaili alumiinivanteisen maasturimme ylös rinteelle, sytytti tupakan ja kertoi odottelevansa rännin alapäässä. Ystävällisenä lisäohjeena oli neuvo pysytellä kourussa, ympäröivän metsän miinoitteita ei ole koskaan purettu. Jos kuljettajamme olisi puhunut yhtään parempaa englantia, olisin luultavasti valistanut häntä varusmiespalveluksessa saamastani perinpohjaiesta pioneerikoulutuksesta ja vakuuttanut hänen voivan luovuttaa kolmen hengen iskuryhmämme komentooni levollisin mielin.

Kelkkakouru on yhdessä suhteessa hieman poikkeuksellinen nähtävyys. Pääsääntöisesti kaikki mestat näyttävät kuvissa paremmilta kuin luonnossa, esitteissä nähtävät valokuvat on otettu hetkinä jolloin turistilaumat loistavat poissaolollaan ja nousevan tahi laskevan auringon lämmin valo kietoo kohteensa salaperäiseen syleilyynsä. Viehättävä betonikourumme sen sijaan näyttää todellisuudessa täsmälleen siltä kuin kuvissa, se on yllättävän hyväkuntoinen, joskin monin paikoin täysin graffitien peittämä, metsän suojassa kiemurteleva 1300 metrinen teräsbetonijättiläinen. Ajan hammas ei ole isommin siihen pystynyt, sen sijaan tasaisin välimatkoin on kaupunginpuoleisiin kaarteisiin räjäytetty pieniä ampuma-aukkoja, joiden kautta piiritysrenkaan puhkaisseita kaupunkilaisia oli tarkoitus toppuutella. Mukavaa on myös se, että vaikka käynnissä oli paras turistikausi, ei läsnä ollut kommandoryhmäni lisäksi muita - erikoisuudestaan huolimatta paikka ei ilmeisesti houkuttele turisteja merkittävässä määrin.

Kuten todettua, rinteiltä ei löydy hylättyjen olympiaraunioiden lisäksi mainittavia fasiliteetteja mutta sen sijaan muutamaltakin tasanteelta aukeaa hulppea näköala alhaalla lepäävään kaupunkiin. Mukaan kannattaakin varata omat eväät, niitä napostellen on mukava koittaa spottailla kaupungin maamerkkejä. Vähäpuheinen kuljettajamme kertoi myös serbisiviilien huomanneen tämän ajanvietemahdollisuuden piirityksen edetessä. Raskaan työviikon päätteeksi he saapuivatkin Trebevicin rinteille voileipien, oluttölkkien ja kiikaritähtäimin varustettujen metsästyskiväärien kanssa nauttimaan näköaloista sekä ammuskelemaan kaupunginraunioiden seassa puikkelehtivia sarajevolaisia.

Oheisella BBC:n tallentamalla videolla entinen psykiatri ja lastenkirjailija, sittemmin serbitasavallan presidenttinä kunnostautunut Radovan Karadžić vierailee piiritysketjulla kirjailijaystävänsä Eduard Limonovin kanssa. Tallenteen loppupuoliskolla charmantisti harmaantunut Radovan rapsuttelee koiranpentua odotellessaan, että Limonov pääsee kokeilemaan miltä tuntuu roiskia konekiväärillä kaupunkiin. Lienee helppo ymmärtää miksi kuljettajamme äänessä oli yhä aistittavissa hienovaraista halveksuntaa tämän kertoessa serbien "Holiday hunters" -viikonloppuretkistä. Arkisin kaupungissa olikin selvästi turvallisempaa, serbijoukot keskittyivät yksittäisten ihmisten metsästämisen sijaan moukaroimaan kaupunkia tykeillä ja kranaatinheittimillä, ja ajan mittaan asukkaat oppivat suojautumaan kranaattien ujelluksen kuullessaan.