Sarajevo - Olympialaisten kelkkakouru

1984 talviolympialaisia sai kunnian isännöidä Sarajevo, nykyisen Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki ja silloisen Jugoslavian mallikaupunki. Itse muistan kisat vain hämärästi, päällimmäisenä mieleen on jäänyt maskottina toiminut Vucko ja sen kumiset figuurit R-Kioskin vitriinissä. Jotkut vanhemman saapumiserän edustajat saattavat muistaa Sarajevon olympialaiset vaikkapa Suomea silloisella tyttönimellään edustaneen Marja-Liisa Hämäläisen kolmesta henkilökohtaisesta kultamitalista, jotka oikeuttivat kilpailujen menestyksekkäimmän osallistujan titteliin.

Kyseessä olivat myös ensimmäiset kommunistista hallintomuotoa edustavan isäntämaan olympialaiset ja puitteiden järjestelyissä ei säästelty, niin kapitalistinen maailma kuin Neuvostoliittokin saisivat lopulta nähdä millaisen yltäkylläisyyden äärellä hiljattain edesmennen Titon lapset temmelsivät.

Olympiakelkkailu eroaa perinteisestä rattikelkkailusta merkittävimmin siinä, että laskupaikaksi ei riitä perunakellarin katto, vaan sitä varten on valettava teräsbetonista vajaan puolentoista kilometrin mittainen kouru. Hintaa Sarajevon sementti-installaatiolle kertyi viitisen miljoonaa dollaria. Investointi oli merkittävä mutta toisaalta kelkkaränni suoriutui hienosti tehtävästään niin olympialaisten näyttämönä, maailmancupien kilpailupaikkana aina vuoteen 1991 saakka, kuin Sarajevoa piirittäneiden serbijoukkojen nokkelana puolustuslinnoituksena Bosnian sodassa. Sodan päätyttyä kelkkailu ei ollut kovin korkealla Sarajevolaisten tarvehierarkiassa ja niinpä kouru sai jatkaa yksinäistä kiemurteluaan hiljalleen metsittyvän Trebevicin rinteillä.

Suomen hiihtomenestyksen tavoin romahtaneen Jugoslavian myötä Sarajevon taloudellinen tilanne ei ollut erityisen mairitteleva. Tämän seurauksena käytännössä kaikki hiemankaan rahanarvoinen materiaali on sittemmin raavittu irti olympianäyttämön rakennelmista. Kelkkakouru muodostaa kuitenkin mukavan poikkeuksen, melkoisesta hintalapustaan huolimatta sen varastaminen ei  ole ollut taloudellisesti kannattavaa.

Asiaan, olympiaränni sijaitsee kätevästi Sarajevoa tiiviisti reunustavien kukkuloiden sisäsyrjällä, joten pelipaikoille pääsee periaatteessa melko vaivatta ja edullisesti vaikkapa taksilla. Huipulle ei kulje minkäänlaista joukkoliikennettä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä ole mitään muuta kuin kilpailupaikkojen betoniset luurangot. Omatoimisen patikointivaihtoehdon voi myös käytännössä unohtaa - maisemat ovat kauniit mutta kiemurtelevien teiden köpöttelyyn tai ylämäkifillarointiin kuluu loputtomasti aikaa. Niin tai näin, taksin sijaan järkevin vaihtoehto on turvautua paikallisten tarjoamiin kierroksiin. Itse päädyin hyppäämään maasturiin parin muun reppureissaajan kanssa, ratin taakse asettui piirityksen ajan puolustusjoukoissa taistellut viisikymppinen ukko ja kartturiksi hänen poikansa, myös piirityksen ajan Sarajevossa laatuaikaa viettänyt kaveri. Kierroksen mainoksessa muuten mainittiin, että maastoautossa on alumiinivanteet - tämä olikin varsin ratkaiseva tieto. Reissuun kuului myös visiitti tunnelimuseoon sekä muutama pysähdys näköalapaikoilla, joista muutama sana tuonnempana.

Itse kelkkakouruun tutustuminen on on yksinkertaista, minkäänlaisia sisäänpääsypiljettejä ei tarvitse lunastaa eikä paikalla olisi ketään keltä niitä ostaa. Hiljainen kuljettajamme kurvaili alumiinivanteisen maasturimme ylös rinteelle, sytytti tupakan ja kertoi odottelevansa rännin alapäässä. Ystävällisenä lisäohjeena oli neuvo pysytellä kourussa, ympäröivän metsän miinoitteita ei ole koskaan purettu. Jos kuljettajamme olisi puhunut yhtään parempaa englantia, olisin luultavasti valistanut häntä varusmiespalveluksessa saamastani perinpohjaiesta pioneerikoulutuksesta ja vakuuttanut hänen voivan luovuttaa kolmen hengen iskuryhmämme komentooni levollisin mielin.

Kelkkakouru on yhdessä suhteessa hieman poikkeuksellinen nähtävyys. Pääsääntöisesti kaikki mestat näyttävät kuvissa paremmilta kuin luonnossa, esitteissä nähtävät valokuvat on otettu hetkinä jolloin turistilaumat loistavat poissaolollaan ja nousevan tahi laskevan auringon lämmin valo kietoo kohteensa salaperäiseen syleilyynsä. Viehättävä betonikourumme sen sijaan näyttää todellisuudessa täsmälleen siltä kuin kuvissa, se on yllättävän hyväkuntoinen, joskin monin paikoin täysin graffitien peittämä, metsän suojassa kiemurteleva 1300 metrinen teräsbetonijättiläinen. Ajan hammas ei ole isommin siihen pystynyt, sen sijaan tasaisin välimatkoin on kaupunginpuoleisiin kaarteisiin räjäytetty pieniä ampuma-aukkoja, joiden kautta piiritysrenkaan puhkaisseita kaupunkilaisia oli tarkoitus toppuutella. Mukavaa on myös se, että vaikka käynnissä oli paras turistikausi, ei läsnä ollut kommandoryhmäni lisäksi muita - erikoisuudestaan huolimatta paikka ei ilmeisesti houkuttele turisteja merkittävässä määrin.

Kuten todettua, rinteiltä ei löydy hylättyjen olympiaraunioiden lisäksi mainittavia fasiliteetteja mutta sen sijaan muutamaltakin tasanteelta aukeaa hulppea näköala alhaalla lepäävään kaupunkiin. Mukaan kannattaakin varata omat eväät, niitä napostellen on mukava koittaa spottailla kaupungin maamerkkejä. Vähäpuheinen kuljettajamme kertoi myös serbisiviilien huomanneen tämän ajanvietemahdollisuuden piirityksen edetessä. Raskaan työviikon päätteeksi he saapuivatkin Trebevicin rinteille voileipien, oluttölkkien ja kiikaritähtäimin varustettujen metsästyskiväärien kanssa nauttimaan näköaloista sekä ammuskelemaan kaupunginraunioiden seassa puikkelehtivia sarajevolaisia.

Oheisella BBC:n tallentamalla videolla entinen psykiatri ja lastenkirjailija, sittemmin serbitasavallan presidenttinä kunnostautunut Radovan Karadžić vierailee piiritysketjulla kirjailijaystävänsä Eduard Limonovin kanssa. Tallenteen loppupuoliskolla charmantisti harmaantunut Radovan rapsuttelee koiranpentua odotellessaan, että Limonov pääsee kokeilemaan miltä tuntuu roiskia konekiväärillä kaupunkiin. Lienee helppo ymmärtää miksi kuljettajamme äänessä oli yhä aistittavissa hienovaraista halveksuntaa tämän kertoessa serbien "Holiday hunters" -viikonloppuretkistä. Arkisin kaupungissa olikin selvästi turvallisempaa, serbijoukot keskittyivät yksittäisten ihmisten metsästämisen sijaan moukaroimaan kaupunkia tykeillä ja kranaatinheittimillä, ja ajan mittaan asukkaat oppivat suojautumaan kranaattien ujelluksen kuullessaan.

Istanbul - Basilica Cistern (Yerebatan Sarayı)

Hagia Sofian tuntumassa sijaitsevan Basilica Cisternin ensivaikutelma pettää rajusti, ensimmäisen kerran ohikulkiessani ajattelin ihmisten jonottavan postitoimistoon tai muuhun vähintäänkin yhtä kiehtovaan paikkaan. Toisin kuin monen muun nähtävyyden kohdalla, Basilica Cisternin ohi voi kulkea tyystin sitä huomaamatta - tai tarkalleen ottaen jopa sen päältä, nimensä veroisesti uponnut palatsi sijaitsee syvällä maan alla. Vaatimattomasta sisäänkäynnistä huolimatta kyseessä on erinomaisen mielenkiintoinen paikka piipahdettavaksi, 1500 vuotta vanhoja palatsimaisia vesisäiliöitä ei kuitenkaan tule vastaan aivan joka kulmalla.

Tällä kertaa kyseessä on vierailukohde, joka ei välttämättä vaadi sen suurempaa kiinnostusta historiaa kohtaan, paikka kyllä huolehtii itsensä esittelemisestä. Sen sijaan vierailuajankohtaan kannattaa kiinnittää suurta huomiota ja hyökätä sisään heti aukeamisen aikaan, mikään ei riko Uponneen Palatsin taianomaista tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin bussilastillinen japanilaisia kanssaturisteja kameroineen. Tätä ei voi korostaa liiaksi, päivän mittaan ulkosalle kertyy melkoinen jono jo talviaikaankin, enkä halua edes kuvitella miltä paikka näyttää kesäsesongin aikaan - eli heti aamusta ovelle, kun nousevan auringon maan edustajat vielä virittelevät kasvosuojiaan ja lippalakkejaan.

Valtavat karpit vartioivat herkeämättä kolikoiden somistamaa jättiläisakvaariotaan. Kuten kaikkialla muuallakin, myös Basilica Cisternissä ihmiset kokevat pakonomaista tarvetta heittää rahojaan veteen, en ole koskaan ymmärtänyt mitä evolutionaalista tarkoitusperää kyseinen vietti palvelee.

Pyöritelläänpä pakolliset numerot alta pois: strategiset mitat ovat 138 x 65 metriä, eli asuntotermein puhuttaisiin n. 10 tuhannen neliön lukaalista. Täyteen laskettuna Cistern hörppäisi sisuksiinsa 80 tuhatta kuutiota vettä - säiliöautoiksi muutettuna tuo tarkoittaa n. 50 kilometrin mittaista letkaa. Katon kannattelemisesta vastaavat kaikkiaan 336 vajaan 10 metrin korkuista marmoripylvästä.

Rakennusvuosi osuu suunnilleen samoille metriluvuille Muhammadin syntymän kanssa, eli 500-luvun puolivälin paikkeille. Kotoisammilla verrokeilla rakennuskausi sijoittuu Suomen keskirautakaudelle, jonka rakennusperintönä on säilynyt lukuisia hautakiviröykkiöitä. Itselleni tuottaakin usein vaikeuksia hahmottaa, kuinka vaikkapa Turun linna tai vanhat harmaakivikirkot asettuvat aikajanalla todellisuudessa lähemmäksi tätä päivää kuin Hagia Sofian tai nyt käsillä olevan Basilica Cisternin rakennusvuotta.

"Hen's Eye" -kohokuvioin koristeltu pylväs, jonka kyynelten kerrotaan
kunnioittavan satojen rakennustöissä kuolleiden orjien muistoa.
Historilliset kirjoitusten mukaan rakennustöihin sai kunnian osallistua
kaikkiaan 7000 orjaa.

Jos jostain syystä aikataulu ei antaisi muuten myöden, itse olisin valmis kerettiläisenä kivittämisen uhallakin skippaamaan Sinisen Moskeijan ja sukeltamaan säästyneen ajan turvin vesikellariin. Erikoisuuden lisäksi valintaansa voi perustella sillä, että Basilica Cistern on Istanbulin viilein vierailukohde, lämpötila on mukavan vilpoisa läpi vuoden.

Basilica Cistern on muuten toiminut myös näyttämönä yhdelle “Salainen agentti 007 Istanbulissa”-elokuvan kohtauksista, vaikkakaan kyseiset sekunnit eivät tee oikeutta paikan vaikuttavuudelle. Paikan valinta kohtauksen näyttämöksi toiminee kuitenkin lisämeriittinä - en jaksa uskoa, että elokuvasarjan historiassa olisi kuvauspaikat koskaan tulleet valituiksi kovin sattumanvaraisesti. Toinen populäärikulttuurin yhtymäkohta löytyy Assassin’s Creed -pelistä, jossa tarjoutuu tilaisuus puikkelehtia vesipalatsin uumenissa.

Cisternin syövereistä löytyy muutamia mainitsemisen arvoisia lisäelementtejä. Säiliön pohjalla on edelleen puolisen metriä vettä, jossa uiskentelee melkoisia karpinmöhkäleitä. Tarina ei kerro kuinka kalat ovat paikkaan päätyneet tai kuinka niistä huolehditaan mutta varsin hyvinvoivilta vaikuttavat. Aiemmin kävijät pääsivät liikkumaan vesisäiliössä pienillä veneillä, mutta sittemmin soutulaitteet on korvattu tukevilla silloilla. Sisäänkäynnin vastapäisellä päädyllä piileskelee kaksi valtavaa Medusan päätä kannattelemassa pilareitaan. Se kuinka tai miksi käärmetukkaiset jumalattaret ovat säiliöön päätyneet on hämärän peitossa. Selitys lienee siinä, että rakennusaikaan kierrättämisen pioneerit kuljetuttivat vanhojen temppeleiden pilareita Bysantin eri kulmilta, josta todistavat niin doorilaiset kuin korintilaiset pylväänpäädyt.

Ei liene tarpeen korostaa, että fiilistelijän kannattaa maksimaalisen wtf-tunteen saavuttamiseksi koittaa ajoittaa Medusan kohtaaminen sellaiseen hetkeen ettei sitä jakamassa ole puolta Tokion populaatiosta. Todetaan nyt vielä ettei allekirjoittaneella ole mitään japanilaisia vastaan, ainoastaan heidän kykynsä muodostaa hetkessä vaikuttavia kamerapopulaatioita täysin autiolta vaikuttaviin paikkoihin on hämmentävä.

Istanbul - Topkapin palatsi (Topkapı Sarayı)

Sultanahmetin visiittikohteiden klassisen kärkikaksikon muodostavat Hagia Sofia sekä Topkapin palatsi. Palataan ensinmainitttuun myöhemmin ja keskitytään tällä erää Ottomaanien valtakunnan sydämeen, sulttaanin palatsiin. Rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1459 ja viimeinen sulttaaneista jätti palatsin 1853, jonka jälkeen rakennus toimi vuoteen 1924 hallinnollisissa tarkoituksissa ja museoitiin tämän jälkeen. Kun pakolliset numerot on saatu raapusteltua alta pois, voidaan siirtyä eteenpäin ja pohtia miksi Topkapissa oikeasti kannattaa piipahtaa - Unescon maailmanperintölistalle kuuluminen ei ole ainoa peruste visiitille.

Topkapin palatsi on kohteena vierailijalle hieman Hagia Sofiaa haastavampi, tarjolla ei ole helppoa hämmästeltävää korkeiden kupolikattojen tai paksujen pylväiden muodossa. Siinä missä museoitu moskeija vyöryy ylle ja pakottaa kävijän kulkemaan pää luonnottomassa takakenossa, voi Topkapin läpi laahustaa puolivaloilla ja haukotellen haeskella haaremia. Yksittäisten tilojen vaatimaton koko ja pelkistetty olemus saavat helposti unohtamaan sen seikan, että kyseinen kompleksi kuului muutaman sadan vuoden ajan vuorollaan yhdelle aikansa mahtavimmista hallitsijoista sekä kätki sisäänsä parhaimmillaan yli 2000 naisen haaremin ja likemmäs tuhannen eunukin muodostaman kastraattikaartin.

Jälkimmäisen osaston erityispiirteenä kirkkokuoroista tuttuihin eunukkeihin verraten oli se, että heidät oli kahdeksannen ikävuoden kunniaksi vapautettu täydellisesti miehisestä taakastaan - tarkoituksena oli kirkkaan lauluäänen sijaan varmistaa sopivuus haaremin haastaviin olosuhteisiin. Operaatiosta selvisi hengissä kymmenisen prosenttia kuohilaskokelaista, tämä riittänee kuvaamaan kaapimisprosessin hienovaraisuutta - tarkempi kuvaus löytyy tarvittaessa wikipediasta. Mikäli toimenkuva edellytti hieman tavanomaista huolellisempaa valtionsalaisuuksien säilyttämistä, jatko-operoitiin eunukkia niin ettei kuuntelemisesta tai lörpöttelystä tarvinnut huolehtia. Kynnys kielen tai tärykalvojen poistamiseen ei liene ollut kovin korkea, huomioiden jo aiemmin suoritetut toimenpiteet. Monille saattaa tulla yllätyksenä myös se, että kastraattivakansseja oli tarjolla vielä 1900-luvun alkupuoliskolla.

Likimain jokaiselle sadoista huoneista on oma tarkoituksena, joukossa lukuisia sellaisia joihin ei vanhoina hyvinä aikoina ollut edes suurvisiireillä asiaa - ja jos olikin, ulos pääsystä ei ollut takeita. Arz Odası, vastaanottohuone, on yksi tällaisista. Kyseisessä huoneessa sulttaani otti vastaan visiiriensä kuulumiset, sekä tarpeen mukaan upotti heidät rikkauksiin tai vaihtoehtoisesti antoi eunukeilleen vinkin vieraan kuristamiseksi.

Pihamaalta löytyy myös näppärä allas, jossa mestaaja huuhtoi kätensä ja työsuhdemiekkansa onnistuneen katkaisuhoidon päätteeksi. Uunituoreen sulttaanin ensimmäisiin toimenpiteisiin saattoikin hyvin kuulua sisarusten päiden irrottaminen vallanjakoa koskevien kysymysten helpottamiseksi. Vaihtoehtoisesti tämäkin toimeksianto annettiin jo aiemmin esitellylle mainiolle kuuromykkien kastraattikomppanialle - Mehmed III Adlin vinkistä hänen 19 veljeään sekä velipuoltaan saivat kieputetun jousenjänteen kaulalleen. Toimintamallien erona oli se, että virallisesti teloitettavalla oli sulttaanin sormien napsautuksesta lakisääteiset viisi minuuttia aikaa selvitellä maalliset murheensa asianmukaiseen kuntoon sekä hoitaa muut tarvittavat lähtövalmistelut - jos taas käytettiin kuristavaa eunukkia, säästyttiin viiden minuutin lisäksi liialta julkisuudelta.

 Mikäli tällaiset episodit kiinnostavat, kannattaa tehdä hiukan pohjatöitä ennen visiittiä. Topkapi on ehdottomasti paikka, joka vaatii hieman fiilistelyä ja eläytymistä - myös Game of Thronesin katselemisesta on kiistatta hyötyä.

Wikipedia tarjoaa kätevän tavan selailla sulttaanien historia pikaisesti läpi, mukana on varsin mielenkiintoisia hahmoja ja yllättävän harva on selvinnyt aivan kunnialla eläkeikään saakka. Toisaalta tuhatpäisestä vaimolaumasta lähtevän mäkätyksen on täytynyt olla sitä luokkaa, että hihnat on ymmärrettävästi alkaneet luistaa tai kuppi maistua muutenkin kuin raskaan työpäivän päätteeksi. Palatsi on siinä määrin suuri, että pullojen piilottelu oli arvatenkin helppoa.

Jos nyt kuitenkin kävi niin, että kotiläksyt jäivät tekemättä tai Astaporin Tahrattomat eivät yksinkertaisesti kiinnosta, kannattaa laahustaa vaikkapa aarrekammioon tai asesaliin. Ensinmainitussa on näytillä vieraiden sulttaanille toimittamia tuliaisia - ja nyt ei puhuta mistään ystävyyskaupunkien viireistä, vaan likimain lentotukialuksen hintaisista kulta/jalokivi-möykyistä. Kokoelman piikkipaikalla kiikkuu “Spoonmakers Diamond” (Kaşıkçı Elması), kategoriassaan maailman neljänneksi suurin timantti. Kyseisen kiven arvoksi mainittiin jossain lähteessä 230 miljoonaa dollaria, mutta koska tämän kaliiperin timantit eivät ole tyypillisesti myynnissä, ei hintalappuakaan ole esittää. Toinen usein mainittu kokoelman osa kynttilänjalkapari, joista molemmat ovat umpikultaa, painaen 48 kiloa kappaleelta. Ja siltä varalta ettei kulta jonain päivänä olisi arvossaan, on molempiin upotettu 6666 timanttia.

Kotialbumit eivät valitettavasti tällä sektorilla kuitenkaan kartu, kuvaaminen on kiellettyä ja jos se sattuukin unohtumaan, vieressä konepistoolin kanssa päivystävä vara-intendentti kyllä muistuttaa asiasta. Vaikka merkittävä osa kultaesineistä päätyi aikain saatossa sulattamon kautta kolikoiksi, ei vastaavia kokoelmia löydy maailmalta montaakaan. Asesalin arsenaali lienee jokaisen pikku salapoliisin pääteltävissä, tarkennuksena todettakoon että kyseessä on lähinnä seremoniakäyttöön valmistettuja astaloita.

Palatsin tiloissa on esillä myös islamiin liittyviä erikoisia reliikkejä, kuten Muhammedin hammas, miekka, partakarvoja sekä jalanjälki. Toisin kuin kristillisen kirkon reliikit, jonka luukokoelmista saisi luultavimmin koottua bussilastillisen verran keskeisiä raamatun henkilöitä sekä pyhimyksiä, useista parikin kopiota, nämä ovat varsin uniikkeja. Suurin osa Muhammediin liittyvästä materiaalista sijaitsee nimenomaan Topkapissa - eli vaikka aihepiiri ei muuten kiinnostaisi niin nämä kannattaa tsekata ihan jo sen takia, ettei niitä tule joka nurkalla vastaan. Tarkalleen ottaen ei missään muualla. Ei liene tarpeen myöskään korostaa millaisella vakavuudella osa muslimeista kyseisiin esineisiin suhtautuu.

http://en.wikipedia.org/wiki/Relics_of_Muhammad

Materialistisempaa pyhää kalustoa edustavat erilaiset Kaabaan liittyvät tarvikkeet, kuten näytillä olevat lukot ja niiden avaimet. Ulkoisesti kapineet eivät eroa juurikaan minkä hyvänsä maakuntamuseon riihenlukkokokoelmista mutta myyntiin ilmestyneiden kappaleiden hintalaput ovat olleet kohdillaan, taannoin yksi ko. avaimista huutokaupattiin 18 miljoonalla dollarilla - ja jälleen kerran säilyneistä kappaleista valtaosa on Topkapin kokoelmissa.

Loppuyhteenvetona, Topkapi on ainutlaatuinen ja vaikuttava mesta mutta tarjoaa näennäisessä vaatimattomuudessaan kuitenkin mahdollisuuden melkoiseen pettymykseen - palatseihin helposti assosioituva ylenpalttinen loistokkuus ei kiedo kävijää eremitaasinomaisesti syleilyynsä. Elämys syntyy tarinasta ja jos siihen ei tunne vetoa, on oikeastaan sama kaivella nenäänsä jossain muualla. Suosittelisin joka tapauksessa visiteeraamaan aluksi Topkapissa ja vasta sen jälkeen tunkeutumaan Hagia Sofiaan tai Siniseen Moskeijaan, näiden massiivisuus syö valitettavasti Topkapin vaikuttavuutta.