Kyseessä olivat myös ensimmäiset kommunistista hallintomuotoa edustavan isäntämaan olympialaiset ja puitteiden järjestelyissä ei säästelty, niin kapitalistinen maailma kuin Neuvostoliittokin saisivat lopulta nähdä millaisen yltäkylläisyyden äärellä hiljattain edesmennen Titon lapset temmelsivät.
Olympiakelkkailu eroaa perinteisestä rattikelkkailusta merkittävimmin siinä, että laskupaikaksi ei riitä perunakellarin katto, vaan sitä varten on valettava teräsbetonista vajaan puolentoista kilometrin mittainen kouru. Hintaa Sarajevon sementti-installaatiolle kertyi viitisen miljoonaa dollaria. Investointi oli merkittävä mutta toisaalta kelkkaränni suoriutui hienosti tehtävästään niin olympialaisten näyttämönä, maailmancupien kilpailupaikkana aina vuoteen 1991 saakka, kuin Sarajevoa piirittäneiden serbijoukkojen nokkelana puolustuslinnoituksena Bosnian sodassa. Sodan päätyttyä kelkkailu ei ollut kovin korkealla Sarajevolaisten tarvehierarkiassa ja niinpä kouru sai jatkaa yksinäistä kiemurteluaan hiljalleen metsittyvän Trebevicin rinteillä.
Suomen hiihtomenestyksen tavoin romahtaneen Jugoslavian myötä Sarajevon taloudellinen tilanne ei ollut erityisen mairitteleva. Tämän seurauksena käytännössä kaikki hiemankaan rahanarvoinen materiaali on sittemmin raavittu irti olympianäyttämön rakennelmista. Kelkkakouru muodostaa kuitenkin mukavan poikkeuksen, melkoisesta hintalapustaan huolimatta sen varastaminen ei ole ollut taloudellisesti kannattavaa.
Asiaan, olympiaränni sijaitsee kätevästi Sarajevoa tiiviisti reunustavien kukkuloiden sisäsyrjällä, joten pelipaikoille pääsee periaatteessa melko vaivatta ja edullisesti vaikkapa taksilla. Huipulle ei kulje minkäänlaista joukkoliikennettä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä ole mitään muuta kuin kilpailupaikkojen betoniset luurangot. Omatoimisen patikointivaihtoehdon voi myös käytännössä unohtaa - maisemat ovat kauniit mutta kiemurtelevien teiden köpöttelyyn tai ylämäkifillarointiin kuluu loputtomasti aikaa. Niin tai näin, taksin sijaan järkevin vaihtoehto on turvautua paikallisten tarjoamiin kierroksiin. Itse päädyin hyppäämään maasturiin parin muun reppureissaajan kanssa, ratin taakse asettui piirityksen ajan puolustusjoukoissa taistellut viisikymppinen ukko ja kartturiksi hänen poikansa, myös piirityksen ajan Sarajevossa laatuaikaa viettänyt kaveri. Kierroksen mainoksessa muuten mainittiin, että maastoautossa on alumiinivanteet - tämä olikin varsin ratkaiseva tieto. Reissuun kuului myös visiitti tunnelimuseoon sekä muutama pysähdys näköalapaikoilla, joista muutama sana tuonnempana.
Itse kelkkakouruun tutustuminen on on yksinkertaista, minkäänlaisia sisäänpääsypiljettejä ei tarvitse lunastaa eikä paikalla olisi ketään keltä niitä ostaa. Hiljainen kuljettajamme kurvaili alumiinivanteisen maasturimme ylös rinteelle, sytytti tupakan ja kertoi odottelevansa rännin alapäässä. Ystävällisenä lisäohjeena oli neuvo pysytellä kourussa, ympäröivän metsän miinoitteita ei ole koskaan purettu. Jos kuljettajamme olisi puhunut yhtään parempaa englantia, olisin luultavasti valistanut häntä varusmiespalveluksessa saamastani perinpohjaiesta pioneerikoulutuksesta ja vakuuttanut hänen voivan luovuttaa kolmen hengen iskuryhmämme komentooni levollisin mielin.
Kelkkakouru on yhdessä suhteessa hieman poikkeuksellinen nähtävyys. Pääsääntöisesti kaikki mestat näyttävät kuvissa paremmilta kuin luonnossa, esitteissä nähtävät valokuvat on otettu hetkinä jolloin turistilaumat loistavat poissaolollaan ja nousevan tahi laskevan auringon lämmin valo kietoo kohteensa salaperäiseen syleilyynsä. Viehättävä betonikourumme sen sijaan näyttää todellisuudessa täsmälleen siltä kuin kuvissa, se on yllättävän hyväkuntoinen, joskin monin paikoin täysin graffitien peittämä, metsän suojassa kiemurteleva 1300 metrinen teräsbetonijättiläinen. Ajan hammas ei ole isommin siihen pystynyt, sen sijaan tasaisin välimatkoin on kaupunginpuoleisiin kaarteisiin räjäytetty pieniä ampuma-aukkoja, joiden kautta piiritysrenkaan puhkaisseita kaupunkilaisia oli tarkoitus toppuutella. Mukavaa on myös se, että vaikka käynnissä oli paras turistikausi, ei läsnä ollut kommandoryhmäni lisäksi muita - erikoisuudestaan huolimatta paikka ei ilmeisesti houkuttele turisteja merkittävässä määrin.
Kuten todettua, rinteiltä ei löydy hylättyjen olympiaraunioiden lisäksi mainittavia fasiliteetteja mutta sen sijaan muutamaltakin tasanteelta aukeaa hulppea näköala alhaalla lepäävään kaupunkiin. Mukaan kannattaakin varata omat eväät, niitä napostellen on mukava koittaa spottailla kaupungin maamerkkejä. Vähäpuheinen kuljettajamme kertoi myös serbisiviilien huomanneen tämän ajanvietemahdollisuuden piirityksen edetessä. Raskaan työviikon päätteeksi he saapuivatkin Trebevicin rinteille voileipien, oluttölkkien ja kiikaritähtäimin varustettujen metsästyskiväärien kanssa nauttimaan näköaloista sekä ammuskelemaan kaupunginraunioiden seassa puikkelehtivia sarajevolaisia.
Oheisella BBC:n tallentamalla videolla entinen psykiatri ja lastenkirjailija, sittemmin serbitasavallan presidenttinä kunnostautunut Radovan Karadžić vierailee piiritysketjulla kirjailijaystävänsä Eduard Limonovin kanssa. Tallenteen loppupuoliskolla charmantisti harmaantunut Radovan rapsuttelee koiranpentua odotellessaan, että Limonov pääsee kokeilemaan miltä tuntuu roiskia konekiväärillä kaupunkiin. Lienee helppo ymmärtää miksi kuljettajamme äänessä oli yhä aistittavissa hienovaraista halveksuntaa tämän kertoessa serbien "Holiday hunters" -viikonloppuretkistä. Arkisin kaupungissa olikin selvästi turvallisempaa, serbijoukot keskittyivät yksittäisten ihmisten metsästämisen sijaan moukaroimaan kaupunkia tykeillä ja kranaatinheittimillä, ja ajan mittaan asukkaat oppivat suojautumaan kranaattien ujelluksen kuullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti